Lauantaina 5.4.08

En usko elämässäni sen paremmin sattumiin kuin tähtien määräämään kohtaloon. Näen siinä kirkkaasti ja selvästi johdatuksen. Sitä mietiskelin eilen, kun kiskoin voikukanjuuria kasvimaasta. Kaiken huipuksi olin siinä hommassa vielä onnellinen. Eihän tässä oikeastaan näin pitänyt käydä.

Kun menin Frankfurtiin keväällä 92 työn hakuun, istuin monesti Fressgassen varrella ja katselin ohirientäviä ihmisiä. Fressgassella on nimensä mukaisesti vieri vieressä ihania kahviloita, ravintoloita, pikaruokapaikkoja ja herkkupuoteja. Se alkaa ooppera-aukiolta ja päättyy Frankfurtin Pörssin eteen. Sen toisella puolella kohoaa pankkikortteli pilvenpiirtäjineen. Ihmettelin ja ihailin silmät pyöreinä tyylikkäitä, hyvännäköisiä miehiä ja naisia. En tiennyt, että sellaisia oikeassa elämässä onkaan.

Kesällä aloitin työt vain parin korttelin päässä oopperalta. Eikä aikaakaan, kun itse kulkea kopsuttelin siellä ruokatunnilla täytetty sämpylä pussissa ja tunsin itseni niiin Tärkeäksi. Pääsin sisälle kaupungin elämään ja vuosi vuodelta viihdyin aina paremmin. Suomea ajattelin ihanana kesälomamaana. Mutta palata sinne kokonaan, ei kiitos! Kerroin auliisti kaikille, että en kestä sitä pimeyttä ja kylmää talvea. Saksahan on nyt minun kotini. Se tunne tietysti vahvistui Wilhelmiin tutustumisen myötä ja jatkossa suuntasimme yhdessä Suomeen lomalle.

Ensimmäinen särö tähän "kotimaani ompi Saksa"-idylliin tuli äidin kuoleman jälkeen. Yllätin itseni ajattelemasta, että koska olen nyt perheen vanhin, on aika palata kotiin ja ottaa paikkani äidin jälkeen. Mutta eihän se käy, väitin vastaan. Kunnes jälleen alkoi tapahtua.

Olimme hakemassa kesäpaikkaa Suomesta. Eräänä päivänä nettiin tuli uusi myyntikohde, 1880-luvun torppa Kuusjoenperällä. Näin kuvat ja soitin Tommille: sovi heti aika näytöstä, olen löytänyt Sen Oikean! Ostin talon kuvien ja Tommin katsomisen perusteella.

Kun sitten tulin tekemään kauppakirjoja ja katsomaan ensimmäistä kertaa silloin vielä Tuulan asumaa mökkiä, satoi kaatamalla. Ja kuitenkin, tunsin tulleeni kotiin. Paikka vastasi täydellisesti kuvitelmiani. Myös Kuusjoki, tämä pieni, vireä ja ihmisystävällinen paikkakunta tuntui siltä kuin olisin täällä syntynyt, vaikka en ollut koskaan aikaisemmin käynytkään. Nämä tuntemukset ovat sittemmin vain vahvistuneet.

Samana kesänä ehdimme viettää vain yhden viikon uudessa kesäpaikassamme. Saunoimme, istuimme keinussa ja katselimme vieressä lainehtivaa viljapeltoa, joka laskevan auringon valossa loisti kullankeltaisena. Ja mietimme pää punaisena, kuinka voisimme muuttaa tähän paikkaan pysyvästi jo ennen kuin pääsemme eläkkeelle. Emme millään olisi halunneet lähteä takaisin kotiin.

Kului vain viisi viikkoa paluustamme, kun Wilhelm sairastui. Yhtäkkiä ei ollutkaan enää estettä Suomeen muutolle. Lopullisesta muutosta tuli todellisuutta vasta huhtikuussa, mutta sen odotus antoi minulle voimaa kestää Wilhelmin sairaalassaolokuukaudet ja kaikkien käytännön asioiden järjestelyt, jotka minun oli nyt yksin hoidettava.