Tiistaina 1.4.08
Yön yli on tullut kevät! Aamulenkilläni kuuntelin konserttia, jossa äänekkäimmin puhalsivat mustarastaat, nämä korkeimman kuusen latvassa istuvat mustatakit. Kottaraiset toivat oman lisänsä musiikkiin, näin ja kuulin jopa leivosen. Ja jos en vallan erehdy, olivat kurjet jossain kuuloetäisyydellä liikkeellä. Kurki on mielestäni kaikkein kiehtovin meidän linnuistamme. Kun Saksassa asuessani katselin pohjoiseen matkalla olevia kurkiauroja, oli se niitä harvoja hetkiä, jolloin minulla oli koti-ikävä.

Olen kiitollinen pienelle nelijalkaiselle Fridalleni (tänään 2 v.!), joka on opettanut minut kävelemään. Ennen koiran tuloa perheeseen ei mikään mahti maailmassa olisi saanut minua aamulenkille kelillä kuin kelillä, kun ei saanut kauniillakaan säällä. Sohvan kutsu oli niin paljon voimakkaampi. Myös Frida sai tehdä kanssani kauan työtä, ennen kuin opin nauttimaan yhteisistä lenkeistämme. Alussa olin tyytyväinen postilaatikolla käyntiin, seuraavassa vaiheessa tunsin itseni sankariksi, kun kävin läheisen mäen päällä kilometrin päässä kääntymässä. Nyt runsaan tunnin lenkki jopa pari kertaa päivässä on itsestäänselvyys, jonka tarvitsen myös aivojeni tuuletukseen. Siellä haihtuvat huolet ja pienet pettymykset ja syntyvät uudet ideat.
Mitä olenkaan menettänyt kaikkina näinä vuosina, kun en ole nauttinut aamun heräämisestä pellon laitaa pistellessä.

Totta kai olen joskus harrastanut liikuntaa. Wilhelmin kanssa teimme monen päivän pyöräretkiä pitkin Saksan ihania jokivarsia. Elämäni kriisissä parikymmentä vuotta sitten kokeilin kaikkia mahdollisia urheilulajeja ja kävin myös ahkerasti kuntosalilla. Mutta pitkäjänteinen, säännöllinen liikunta on puuttunut elämästäni. Wilhelmiä en koskaan saanut kanssani edes korttelin ympäri, koska hänestä käveleminen oli pitkästyttävää. Nyt, kun hän ei enää pääse kävelemään, joudun joskus puremaan kieleeni, etten häijynä hetkenäni muistuta häntä siitä.

Näin, kun on kevättä rinnassa, voisin laulaa ylistyslaulun kaurapuurolle. 15 vuoden jälkeen se on palannut päivittäiselle ruokalistalleni. Kaikkina Saksan vuosinani en keittänyt kertaakaan kaurapuuroa. Wilhelm ei sitä tosi saksalaisena maistakaan. Samoin saan syödä yksin riisipuurot, lantut ja punajuuret. Eihän puuro kyllä saksalaiseen kulttuuriin sovikaan. Siellä mennään lihakaupan tiskille ja valikoidaan kaksi siivua yhtä makkaraa ja kolme seuraavaa leikkelettä, useita erilaisia sortteja. Ne levitetään laakealle lautaselle ja siitä saa jokainen valita aamiaisella tuoreille, suoraan leipurilta haetuille sämpylöilleen päälliset. Harvemmin aamiaispöydässä juustoa on. Juustoakin Wilhelm oppi syömään vasta minun kanssani. Salaatteja ja hedelmiä hän ei ole omien sanojensa mukaan syönyt koko elämässään niin paljon kuin nyt.

Kärjistetysti voisi sanoa, että kaurapuuron syöminen ja ruokailutottumusten muuttaminen ajoissa olisi voinut säästää Wilhelmin tältä kohtalolta. Kun kolesteroliarvot ovat korkeat, verenpaine huippulukemissa ja päivittäin palaa paketti tai kaksi voimakkaita savukkeita ilman filtteriä, on se kuin aikapommi. Eräänä päivänä se räjähtää käsiin. Ja siinä kohdassa on niin tyypillistä ja perin inhimillistä unohtaa oma vastuunsa, katsoa ylös taivaalle ja työntää syy sairastumisesta Jumalan niskaan. Mitä olen tehnyt, kun minua näin rankaiset? Meillä ihmisillä on aikamoinen vastuu siitä, kuinka tätä ainoaa kroppaamme kohtelemme. Kun sen tajuaa, on hyvä aika aloittaa uusi elämä, yksi askel kerrallaan, kunnes muutoksesta tulee elämäntapa.