Sunnuntaina 30.3.2008
Että elämä voi olla vielä näin ihanaa kaikkien viime vuosien kärsimysten, surujen ja pysähtyneisyyden jälkeen. Tällä viikolla tuli kuluneeksi neljä vuotta äidin kuolemasta, päivälleen puoli vuotta sen jälkeen kuoli rakas anoppini, siinä välissä sairastui Wilhelm ja surtiin vielä kahden nuoren ystävän, Akin ja Eijan, kuolemaa. Suru lakkaa aikanaan hallitsemasta elämää, mutta vakava sairastuminen on päivittäin läsnä. Kun rakas ihminen on jatkuvasti masentunut ja kaikissa toimissaan toisen avun varassa, on vaara samaistua siihen tilaan ikään kuin itselläkään ei olisi oikeutta täysipainoiseen elämään. Näin kävi minulle. Kolmen vuoden ajan tunsin olevani kuoleman odotushuoneessa. Unohdin unelmani, jäädytin toiveeni ja tulevaisuuden suunnitelmani. Eihän minulle ollut enää mitään muuta tulevaisuutta kuin istua kotona ja hoitaa sairasta miestäni.
Näin luulin. Onneksi oli läheisiä, jotka ravistelivat niin kauan, että havahduin. Kun Wilhelm oli syksyllä pitkään sairaalassa, ehdin nollata ylitäyden kovalevyni. Katsoin ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen tietoisesti peiliin ja totesin, että "jottain tarttis tehrä". Peli ei ole vielä menetetty, nyt on aika ajatella myös itseäni: se ei ole vain oikeuteni, vaan velvollisuuteni. Jopa edellytys, että jaksan hoitaa Wilhelmin kotona.

Siitä syntyi päätös lähteä Painonvartijoihin ja samanaikaisesti myös uusi päämäärä: haluan ryhmänohjaajaksi. Saan olla tekemisissä ihmisten kanssa ja pystyn sovittamaan työni omaan elämäntilanteeseeni ja aikatauluihini.

Nyt olen siis saavuttanut tämän päämäärän. Olen uuden tien alussa, joka avautuu eteeni innostavana ja houkuttelevana. Ensimmäiset ryhmäkokoontumiset ovat takana. Puhkun uutta tarmoa. Tiesin, että tämä on juuri sitä, mitä haluan tehdä!
Ei edes Perttelin ryhmän pienuus saanut minua masentumaan. Olihan sinä päivänä vuosisadan lumimyräkkä. Seuraavana päivänä oli Marttilassa jo enemmän väkeä ja Kuusjoella suorastaan yleisömenestys. Huomenna saan aloittaa Halikossa uuden ryhmän.