Tiistaina 1.4.08
Yön yli on tullut kevät! Aamulenkilläni kuuntelin konserttia, jossa äänekkäimmin puhalsivat mustarastaat, nämä korkeimman kuusen latvassa istuvat mustatakit. Kottaraiset toivat oman lisänsä musiikkiin, näin ja kuulin jopa leivosen. Ja jos en vallan erehdy, olivat kurjet jossain kuuloetäisyydellä liikkeellä. Kurki on mielestäni kaikkein kiehtovin meidän linnuistamme. Kun Saksassa asuessani katselin pohjoiseen matkalla olevia kurkiauroja, oli se niitä harvoja hetkiä, jolloin minulla oli koti-ikävä.
Olen kiitollinen pienelle nelijalkaiselle Fridalleni (tänään 2 v.!), joka on opettanut minut kävelemään. Ennen koiran tuloa perheeseen ei mikään mahti maailmassa olisi saanut minua aamulenkille kelillä kuin kelillä, kun ei saanut kauniillakaan säällä. Sohvan kutsu oli niin paljon voimakkaampi. Myös Frida sai tehdä kanssani kauan työtä, ennen kuin opin nauttimaan yhteisistä lenkeistämme. Alussa olin tyytyväinen postilaatikolla käyntiin, seuraavassa vaiheessa tunsin itseni sankariksi, kun kävin läheisen mäen päällä kilometrin päässä kääntymässä. Nyt runsaan tunnin lenkki jopa pari kertaa päivässä on itsestäänselvyys, jonka tarvitsen myös aivojeni tuuletukseen. Siellä haihtuvat huolet ja pienet pettymykset ja syntyvät uudet ideat.
Mitä olenkaan menettänyt kaikkina näinä vuosina, kun en ole nauttinut aamun heräämisestä pellon laitaa pistellessä.
Totta kai olen joskus harrastanut liikuntaa. Wilhelmin kanssa teimme monen päivän pyöräretkiä pitkin Saksan ihania jokivarsia. Elämäni kriisissä parikymmentä vuotta sitten kokeilin kaikkia mahdollisia urheilulajeja ja kävin myös ahkerasti kuntosalilla. Mutta pitkäjänteinen, säännöllinen liikunta on puuttunut elämästäni. Wilhelmiä en koskaan saanut kanssani edes korttelin ympäri, koska hänestä käveleminen oli pitkästyttävää. Nyt, kun hän ei enää pääse kävelemään, joudun joskus puremaan kieleeni, etten häijynä hetkenäni muistuta häntä siitä.
Näin, kun on kevättä rinnassa, voisin laulaa ylistyslaulun kaurapuurolle. 15 vuoden jälkeen se on palannut päivittäiselle ruokalistalleni. Kaikkina Saksan vuosinani en keittänyt kertaakaan kaurapuuroa. Wilhelm ei sitä tosi saksalaisena maistakaan. Samoin saan syödä yksin riisipuurot, lantut ja punajuuret. Eihän puuro kyllä saksalaiseen kulttuuriin sovikaan. Siellä mennään lihakaupan tiskille ja valikoidaan kaksi siivua yhtä makkaraa ja kolme seuraavaa leikkelettä, useita erilaisia sortteja. Ne levitetään laakealle lautaselle ja siitä saa jokainen valita aamiaisella tuoreille, suoraan leipurilta haetuille sämpylöilleen päälliset. Harvemmin aamiaispöydässä juustoa on. Juustoakin Wilhelm oppi syömään vasta minun kanssani. Salaatteja ja hedelmiä hän ei ole omien sanojensa mukaan syönyt koko elämässään niin paljon kuin nyt.
Kärjistetysti voisi sanoa, että kaurapuuron syöminen ja ruokailutottumusten muuttaminen ajoissa olisi voinut säästää Wilhelmin tältä kohtalolta. Kun kolesteroliarvot ovat korkeat, verenpaine huippulukemissa ja päivittäin palaa paketti tai kaksi voimakkaita savukkeita ilman filtteriä, on se kuin aikapommi. Eräänä päivänä se räjähtää käsiin. Ja siinä kohdassa on niin tyypillistä ja perin inhimillistä unohtaa oma vastuunsa, katsoa ylös taivaalle ja työntää syy sairastumisesta Jumalan niskaan. Mitä olen tehnyt, kun minua näin rankaiset? Meillä ihmisillä on aikamoinen vastuu siitä, kuinka tätä ainoaa kroppaamme kohtelemme. Kun sen tajuaa, on hyvä aika aloittaa uusi elämä, yksi askel kerrallaan, kunnes muutoksesta tulee elämäntapa.
Montag, 31. März 2008
Sonntag, 30. März 2008
Sunnuntaina 30.3.2008
Että elämä voi olla vielä näin ihanaa kaikkien viime vuosien kärsimysten, surujen ja pysähtyneisyyden jälkeen. Tällä viikolla tuli kuluneeksi neljä vuotta äidin kuolemasta, päivälleen puoli vuotta sen jälkeen kuoli rakas anoppini, siinä välissä sairastui Wilhelm ja surtiin vielä kahden nuoren ystävän, Akin ja Eijan, kuolemaa. Suru lakkaa aikanaan hallitsemasta elämää, mutta vakava sairastuminen on päivittäin läsnä. Kun rakas ihminen on jatkuvasti masentunut ja kaikissa toimissaan toisen avun varassa, on vaara samaistua siihen tilaan ikään kuin itselläkään ei olisi oikeutta täysipainoiseen elämään. Näin kävi minulle. Kolmen vuoden ajan tunsin olevani kuoleman odotushuoneessa. Unohdin unelmani, jäädytin toiveeni ja tulevaisuuden suunnitelmani. Eihän minulle ollut enää mitään muuta tulevaisuutta kuin istua kotona ja hoitaa sairasta miestäni.
Näin luulin. Onneksi oli läheisiä, jotka ravistelivat niin kauan, että havahduin. Kun Wilhelm oli syksyllä pitkään sairaalassa, ehdin nollata ylitäyden kovalevyni. Katsoin ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen tietoisesti peiliin ja totesin, että "jottain tarttis tehrä". Peli ei ole vielä menetetty, nyt on aika ajatella myös itseäni: se ei ole vain oikeuteni, vaan velvollisuuteni. Jopa edellytys, että jaksan hoitaa Wilhelmin kotona.
Siitä syntyi päätös lähteä Painonvartijoihin ja samanaikaisesti myös uusi päämäärä: haluan ryhmänohjaajaksi. Saan olla tekemisissä ihmisten kanssa ja pystyn sovittamaan työni omaan elämäntilanteeseeni ja aikatauluihini.
Nyt olen siis saavuttanut tämän päämäärän. Olen uuden tien alussa, joka avautuu eteeni innostavana ja houkuttelevana. Ensimmäiset ryhmäkokoontumiset ovat takana. Puhkun uutta tarmoa. Tiesin, että tämä on juuri sitä, mitä haluan tehdä!
Ei edes Perttelin ryhmän pienuus saanut minua masentumaan. Olihan sinä päivänä vuosisadan lumimyräkkä. Seuraavana päivänä oli Marttilassa jo enemmän väkeä ja Kuusjoella suorastaan yleisömenestys. Huomenna saan aloittaa Halikossa uuden ryhmän.
Että elämä voi olla vielä näin ihanaa kaikkien viime vuosien kärsimysten, surujen ja pysähtyneisyyden jälkeen. Tällä viikolla tuli kuluneeksi neljä vuotta äidin kuolemasta, päivälleen puoli vuotta sen jälkeen kuoli rakas anoppini, siinä välissä sairastui Wilhelm ja surtiin vielä kahden nuoren ystävän, Akin ja Eijan, kuolemaa. Suru lakkaa aikanaan hallitsemasta elämää, mutta vakava sairastuminen on päivittäin läsnä. Kun rakas ihminen on jatkuvasti masentunut ja kaikissa toimissaan toisen avun varassa, on vaara samaistua siihen tilaan ikään kuin itselläkään ei olisi oikeutta täysipainoiseen elämään. Näin kävi minulle. Kolmen vuoden ajan tunsin olevani kuoleman odotushuoneessa. Unohdin unelmani, jäädytin toiveeni ja tulevaisuuden suunnitelmani. Eihän minulle ollut enää mitään muuta tulevaisuutta kuin istua kotona ja hoitaa sairasta miestäni.
Näin luulin. Onneksi oli läheisiä, jotka ravistelivat niin kauan, että havahduin. Kun Wilhelm oli syksyllä pitkään sairaalassa, ehdin nollata ylitäyden kovalevyni. Katsoin ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen tietoisesti peiliin ja totesin, että "jottain tarttis tehrä". Peli ei ole vielä menetetty, nyt on aika ajatella myös itseäni: se ei ole vain oikeuteni, vaan velvollisuuteni. Jopa edellytys, että jaksan hoitaa Wilhelmin kotona.
Siitä syntyi päätös lähteä Painonvartijoihin ja samanaikaisesti myös uusi päämäärä: haluan ryhmänohjaajaksi. Saan olla tekemisissä ihmisten kanssa ja pystyn sovittamaan työni omaan elämäntilanteeseeni ja aikatauluihini.
Nyt olen siis saavuttanut tämän päämäärän. Olen uuden tien alussa, joka avautuu eteeni innostavana ja houkuttelevana. Ensimmäiset ryhmäkokoontumiset ovat takana. Puhkun uutta tarmoa. Tiesin, että tämä on juuri sitä, mitä haluan tehdä!
Ei edes Perttelin ryhmän pienuus saanut minua masentumaan. Olihan sinä päivänä vuosisadan lumimyräkkä. Seuraavana päivänä oli Marttilassa jo enemmän väkeä ja Kuusjoella suorastaan yleisömenestys. Huomenna saan aloittaa Halikossa uuden ryhmän.
Mittwoch, 26. März 2008
Keskiviikkona 26.3.08
Tänään on tärkeä päivä. Illalla on ensimmäinen vetämäni Painonvartijat-ryhmä Perttelissä. Jännitys alkaa kohota. Miten selviän, saanko kontaktin asiakkaisiini, tuleeko yleensä ketään? Auto on täynnä tavaraa: kaikki kirjallinen materiaali viikoittain jaettavaksi sekä melkoinen määrä keittokirjoja ja muita painonhallinnassa hyödyllisiä tuotteita. Näistä on yksi ylitse muiden, pistelaskin, johon voit syöttää tai säästää pisteesi tai laskea jonkun ruoka-aineen pistemäärän, kun rasva- ja energiapitoisuus on selvillä. Pistelaskin on erityisesti miespuolisen lähiympäristöni suosiossa. Onhan miehekkäämpää näppäillä pisteitä tietokoneeseen kuin täyttää manuaalisesti ruokapäiväkirjaa!
Unohtaa ei sovi myöskään ihania pienipisteisiä suklaapatukoita ja perunalastuja, jotka nyt siis täyttävät autoni.
Oli se muuten aikamoinen rumba viime viikolla, kun kaikki nämä tykötarpeet neljään ryhmään saapuivat postitse. Sale, jossa postimme nyt on, oli hätää kärsimässä. "Voitteko tulla hakemaan, täällä on valtava määrä paketteja?" Ja niin minä kärräsin niitä lastin toisensa jälkeen kotiin. Pari vuorokautta meni järjestelemisessä, hyvä, että torstai-iltana sentään sain talon siivottua pääsiäiseksi.
Pääsiäinen, valon ja kevään juhla, on jälleen takana. Muistan, kuinka pienenä tyttönä kerran sain äidin liikkeelle kanssani ennen auringonnousua. Olin kuullut, että aurinko tanssii pääsiäisaamuna ja halusin nähdä sen omin silmin. Tanssia en muista, mutta se aamu on kyllä jäänyt elävästi mieleeni.
Tänään palaan ajatuksissani myös iltaan 11 vuotta sitten. Olimme Wilhelmin kanssa silloin ensimmäistä kertaa yhdessä ulkona, pienessä kreikkalaisessa ravintolassa Frankfurtissa. Olimme tavanneet jo muutamaa kuukautta aikaisemmin, mutta vauhtia tuttavuus sai vasta, kun minä ajoin kolarin. Olin jäämässä häviölle vakuutusyhtiötä vastaan, kun Wilhelm pyysi papereita nähdäkseen ja asianajana sai kuin saikin hoidettua homman kotiin. Lupasin kutsua hänet syömään, jos asia kääntyy voitokseni. Hänpä soittikin samana päivänä ja väitti, ettei jaksa odottaa niin kauan, vaan haluaa kutsua minut...
Kun sitten seuraavana aamuna lähdin Suomeen autoani korjauttamaan, jäi Frankfurtiin vilkuttamaan mies, jonka kanssa nyt elän suomalaisen maalaismaiseman keskellä.
Tänään on tärkeä päivä. Illalla on ensimmäinen vetämäni Painonvartijat-ryhmä Perttelissä. Jännitys alkaa kohota. Miten selviän, saanko kontaktin asiakkaisiini, tuleeko yleensä ketään? Auto on täynnä tavaraa: kaikki kirjallinen materiaali viikoittain jaettavaksi sekä melkoinen määrä keittokirjoja ja muita painonhallinnassa hyödyllisiä tuotteita. Näistä on yksi ylitse muiden, pistelaskin, johon voit syöttää tai säästää pisteesi tai laskea jonkun ruoka-aineen pistemäärän, kun rasva- ja energiapitoisuus on selvillä. Pistelaskin on erityisesti miespuolisen lähiympäristöni suosiossa. Onhan miehekkäämpää näppäillä pisteitä tietokoneeseen kuin täyttää manuaalisesti ruokapäiväkirjaa!
Unohtaa ei sovi myöskään ihania pienipisteisiä suklaapatukoita ja perunalastuja, jotka nyt siis täyttävät autoni.
Oli se muuten aikamoinen rumba viime viikolla, kun kaikki nämä tykötarpeet neljään ryhmään saapuivat postitse. Sale, jossa postimme nyt on, oli hätää kärsimässä. "Voitteko tulla hakemaan, täällä on valtava määrä paketteja?" Ja niin minä kärräsin niitä lastin toisensa jälkeen kotiin. Pari vuorokautta meni järjestelemisessä, hyvä, että torstai-iltana sentään sain talon siivottua pääsiäiseksi.
Pääsiäinen, valon ja kevään juhla, on jälleen takana. Muistan, kuinka pienenä tyttönä kerran sain äidin liikkeelle kanssani ennen auringonnousua. Olin kuullut, että aurinko tanssii pääsiäisaamuna ja halusin nähdä sen omin silmin. Tanssia en muista, mutta se aamu on kyllä jäänyt elävästi mieleeni.
Tänään palaan ajatuksissani myös iltaan 11 vuotta sitten. Olimme Wilhelmin kanssa silloin ensimmäistä kertaa yhdessä ulkona, pienessä kreikkalaisessa ravintolassa Frankfurtissa. Olimme tavanneet jo muutamaa kuukautta aikaisemmin, mutta vauhtia tuttavuus sai vasta, kun minä ajoin kolarin. Olin jäämässä häviölle vakuutusyhtiötä vastaan, kun Wilhelm pyysi papereita nähdäkseen ja asianajana sai kuin saikin hoidettua homman kotiin. Lupasin kutsua hänet syömään, jos asia kääntyy voitokseni. Hänpä soittikin samana päivänä ja väitti, ettei jaksa odottaa niin kauan, vaan haluaa kutsua minut...
Kun sitten seuraavana aamuna lähdin Suomeen autoani korjauttamaan, jäi Frankfurtiin vilkuttamaan mies, jonka kanssa nyt elän suomalaisen maalaismaiseman keskellä.
Montag, 17. März 2008
Johan oli taas päivä! Mahtava alku, niin kuin joka aamu: Vähän jälkeen seitsemän lähdimme lenkille, minä ja Frida, kaksivuotias bordercollieni, varsinainen ADHD-pakkaus. Ohut kerros pumpulinkevyttä lunta peitti maan. Hyvä juttu, säästän Fridalta suihkutuksen lenkin jälkeen. Tuttu joka-aamuinen näky harvoille naapureille: minä, kävelysauvat suihkien, ja Frida onnesta hypellen haistelemassa kaikkien pupujen ja peurojen yölliset jäljet. Toista tuntia viivymme. Sitten vielä takkapuukopat sisään ja varsinaisiin aamuhommiin.
Huoltohommissa vierähtääkin koko aamupäivä. Mieheni, Wilhelm, nukkuu vielä. Sytytän puut takkaan, että hän tarkenee kohta nousta ylös. Käyn suihkussa ja keitän itselleni lautasen kaurapuuroa ja nautin sen marjojen ja maidon kanssa. Sitten valmistan Wilhelmin aamiaisen, herätän hänet ja työnnän pyörätuolin kylpyhuoneeseen.
Kolme ja puoli vuotta sitten, vielä Saksassa asuessamme, muuttui meidän molempien elämä kertaheitolla. Yhtenä syyskuun aamuna ei mikään ollutkaan enää kuin ennen. Wilhelm ei pystynyt nousemaan sängystä. En tajunnut tilanteen vakavuutta, tarkkailin sitä kuin ulkopuolisena, mutta oivalsin kuitenkin, että lääkäri on nyt saatava paikalle. Sairaalassa sitten kuulin, että kaulavaltimon tukos on aiheuttanut melkoisen tuhon aivoissa ja minun on syytä varautua siihen, että Wilhelm ei selviä. Siitä alkoi pitkä kärsimysten tie, joka edelleen jatkuu.
Kun Wilhelm meni aamiaisen jälkeen "hetkeksi" takaisin pitkäkseen, - tosiasiassa hän nukkui taas monta tuntia - maalasin vihdoin keittiön katon, joka on jo pitkään ärsyttänyt minua. Olin tyytyväinen lopputulokseen.
Kesken maalauksen heitin pakastekalafileet uunivuokaan, musersin pari kalaliemikuutiota ja silppusin nipun tilliä niiden päälle sekä lopuksi vielä kanttarellikastikepussin veteen sekoitettuna. Perunat uuniin ja iso kulhollinen salaattia. Wau, että ruoka maistui. Olipa kaiken lisäksi kevyttä ja terveellistä...
Iltalenkki jäi lyhyeksi, koska minun piti ehtiä vielä Someron Painonvartijoiden ryhmään harjoittelemaan. Painonvartijat antaa tällä hetkellä valtavasti positiivista energiaa elämääni, ei vain painonhallinnassa, vaan siitä on tullut viime kuukausien aikana minun oma juttuni. Tästä tarkemmin myöhemmin.
Huoltohommissa vierähtääkin koko aamupäivä. Mieheni, Wilhelm, nukkuu vielä. Sytytän puut takkaan, että hän tarkenee kohta nousta ylös. Käyn suihkussa ja keitän itselleni lautasen kaurapuuroa ja nautin sen marjojen ja maidon kanssa. Sitten valmistan Wilhelmin aamiaisen, herätän hänet ja työnnän pyörätuolin kylpyhuoneeseen.
Kolme ja puoli vuotta sitten, vielä Saksassa asuessamme, muuttui meidän molempien elämä kertaheitolla. Yhtenä syyskuun aamuna ei mikään ollutkaan enää kuin ennen. Wilhelm ei pystynyt nousemaan sängystä. En tajunnut tilanteen vakavuutta, tarkkailin sitä kuin ulkopuolisena, mutta oivalsin kuitenkin, että lääkäri on nyt saatava paikalle. Sairaalassa sitten kuulin, että kaulavaltimon tukos on aiheuttanut melkoisen tuhon aivoissa ja minun on syytä varautua siihen, että Wilhelm ei selviä. Siitä alkoi pitkä kärsimysten tie, joka edelleen jatkuu.
Kun Wilhelm meni aamiaisen jälkeen "hetkeksi" takaisin pitkäkseen, - tosiasiassa hän nukkui taas monta tuntia - maalasin vihdoin keittiön katon, joka on jo pitkään ärsyttänyt minua. Olin tyytyväinen lopputulokseen.
Kesken maalauksen heitin pakastekalafileet uunivuokaan, musersin pari kalaliemikuutiota ja silppusin nipun tilliä niiden päälle sekä lopuksi vielä kanttarellikastikepussin veteen sekoitettuna. Perunat uuniin ja iso kulhollinen salaattia. Wau, että ruoka maistui. Olipa kaiken lisäksi kevyttä ja terveellistä...
Iltalenkki jäi lyhyeksi, koska minun piti ehtiä vielä Someron Painonvartijoiden ryhmään harjoittelemaan. Painonvartijat antaa tällä hetkellä valtavasti positiivista energiaa elämääni, ei vain painonhallinnassa, vaan siitä on tullut viime kuukausien aikana minun oma juttuni. Tästä tarkemmin myöhemmin.
Sonntag, 16. März 2008
Abonnieren
Posts (Atom)