Sunnuntaina 6.4.08
Syöppökohtaus iski ilman ennakkovaroitusta. Olin ostanut lauantai-illaksi valkosipulipatonkia ja valkkaria. Kuin itseltäni salaa söin ihanaa leipää palan toisensa jälkeen ja viinilasillisen juotuani ei sitä jarrua enää löytynytkään. Tunne, joka seurasi, oli ensiksi pettymys itseeni ja toiseksi suoranainen kauhu: kun motivaatio laskee, on äärettömän helppo palata vanhoihin tottumuksiin, jotka kerta kerralta saavat lujemmin otteeseensa, jos antaa niille periksi. Olen enää kahden kilon päässä omasta tavoitepainostani. Siksi kai alitajuisesti tuumasin, että eihän nyt enää tarvitse olla niin tarkka siitä, mitä syö.
Mutta ei se niin mene! Ryhmäläisilleni korostan, että ei maailma - ja laihdutus - totisesti kaadu yhteen retkahdukseen. Jos joskus haluaa suoda itselleen jotain erikoista, niin silloin se on tehtävä hyvällä omallatunnolla ja nauttien. Kunhan seuraavana päivänä palaa ruotuun ja jatkaa siitä, mihin oli jäänyt.
Painonhallinta on koko elämänpituinen prosessi. Uudet tavat ja ruokailutottumukset , joita laihdutuksen aikana opetellaan, tahtovat tulla elämäämme jäädäkseen. Kuinka moni menestyksellinen laihduttaja putoaakaan valitettavasti siihen ansaan, että "nyt saat taas syödä (niin kuin ennen), kun olet laihtunut".
Kolmella ryhmistäni on jo ensimmäinen painonvartija-viikko takanaan. Oli hienoa nähdä, että useimmilla oli laihdutus lähtenyt aivan mahtavasti liikkelle. Silmät loistivat, kun he astuivat vaaalle ja olo tuntui jo paljon paremmalta. Itsensä voittaminen oli alkanut ja tuottanut tulosta. Siitä on helppo jatkaa.
Samstag, 5. April 2008
Lauantaina 5.4.08
En usko elämässäni sen paremmin sattumiin kuin tähtien määräämään kohtaloon. Näen siinä kirkkaasti ja selvästi johdatuksen. Sitä mietiskelin eilen, kun kiskoin voikukanjuuria kasvimaasta. Kaiken huipuksi olin siinä hommassa vielä onnellinen. Eihän tässä oikeastaan näin pitänyt käydä.
Kun menin Frankfurtiin keväällä 92 työn hakuun, istuin monesti Fressgassen varrella ja katselin ohirientäviä ihmisiä. Fressgassella on nimensä mukaisesti vieri vieressä ihania kahviloita, ravintoloita, pikaruokapaikkoja ja herkkupuoteja. Se alkaa ooppera-aukiolta ja päättyy Frankfurtin Pörssin eteen. Sen toisella puolella kohoaa pankkikortteli pilvenpiirtäjineen. Ihmettelin ja ihailin silmät pyöreinä tyylikkäitä, hyvännäköisiä miehiä ja naisia. En tiennyt, että sellaisia oikeassa elämässä onkaan.
Kesällä aloitin työt vain parin korttelin päässä oopperalta. Eikä aikaakaan, kun itse kulkea kopsuttelin siellä ruokatunnilla täytetty sämpylä pussissa ja tunsin itseni niiin Tärkeäksi. Pääsin sisälle kaupungin elämään ja vuosi vuodelta viihdyin aina paremmin. Suomea ajattelin ihanana kesälomamaana. Mutta palata sinne kokonaan, ei kiitos! Kerroin auliisti kaikille, että en kestä sitä pimeyttä ja kylmää talvea. Saksahan on nyt minun kotini. Se tunne tietysti vahvistui Wilhelmiin tutustumisen myötä ja jatkossa suuntasimme yhdessä Suomeen lomalle.
Ensimmäinen särö tähän "kotimaani ompi Saksa"-idylliin tuli äidin kuoleman jälkeen. Yllätin itseni ajattelemasta, että koska olen nyt perheen vanhin, on aika palata kotiin ja ottaa paikkani äidin jälkeen. Mutta eihän se käy, väitin vastaan. Kunnes jälleen alkoi tapahtua.
Olimme hakemassa kesäpaikkaa Suomesta. Eräänä päivänä nettiin tuli uusi myyntikohde, 1880-luvun torppa Kuusjoenperällä. Näin kuvat ja soitin Tommille: sovi heti aika näytöstä, olen löytänyt Sen Oikean! Ostin talon kuvien ja Tommin katsomisen perusteella.
Kun sitten tulin tekemään kauppakirjoja ja katsomaan ensimmäistä kertaa silloin vielä Tuulan asumaa mökkiä, satoi kaatamalla. Ja kuitenkin, tunsin tulleeni kotiin. Paikka vastasi täydellisesti kuvitelmiani. Myös Kuusjoki, tämä pieni, vireä ja ihmisystävällinen paikkakunta tuntui siltä kuin olisin täällä syntynyt, vaikka en ollut koskaan aikaisemmin käynytkään. Nämä tuntemukset ovat sittemmin vain vahvistuneet.
Samana kesänä ehdimme viettää vain yhden viikon uudessa kesäpaikassamme. Saunoimme, istuimme keinussa ja katselimme vieressä lainehtivaa viljapeltoa, joka laskevan auringon valossa loisti kullankeltaisena. Ja mietimme pää punaisena, kuinka voisimme muuttaa tähän paikkaan pysyvästi jo ennen kuin pääsemme eläkkeelle. Emme millään olisi halunneet lähteä takaisin kotiin.
Kului vain viisi viikkoa paluustamme, kun Wilhelm sairastui. Yhtäkkiä ei ollutkaan enää estettä Suomeen muutolle. Lopullisesta muutosta tuli todellisuutta vasta huhtikuussa, mutta sen odotus antoi minulle voimaa kestää Wilhelmin sairaalassaolokuukaudet ja kaikkien käytännön asioiden järjestelyt, jotka minun oli nyt yksin hoidettava.
En usko elämässäni sen paremmin sattumiin kuin tähtien määräämään kohtaloon. Näen siinä kirkkaasti ja selvästi johdatuksen. Sitä mietiskelin eilen, kun kiskoin voikukanjuuria kasvimaasta. Kaiken huipuksi olin siinä hommassa vielä onnellinen. Eihän tässä oikeastaan näin pitänyt käydä.
Kun menin Frankfurtiin keväällä 92 työn hakuun, istuin monesti Fressgassen varrella ja katselin ohirientäviä ihmisiä. Fressgassella on nimensä mukaisesti vieri vieressä ihania kahviloita, ravintoloita, pikaruokapaikkoja ja herkkupuoteja. Se alkaa ooppera-aukiolta ja päättyy Frankfurtin Pörssin eteen. Sen toisella puolella kohoaa pankkikortteli pilvenpiirtäjineen. Ihmettelin ja ihailin silmät pyöreinä tyylikkäitä, hyvännäköisiä miehiä ja naisia. En tiennyt, että sellaisia oikeassa elämässä onkaan.
Kesällä aloitin työt vain parin korttelin päässä oopperalta. Eikä aikaakaan, kun itse kulkea kopsuttelin siellä ruokatunnilla täytetty sämpylä pussissa ja tunsin itseni niiin Tärkeäksi. Pääsin sisälle kaupungin elämään ja vuosi vuodelta viihdyin aina paremmin. Suomea ajattelin ihanana kesälomamaana. Mutta palata sinne kokonaan, ei kiitos! Kerroin auliisti kaikille, että en kestä sitä pimeyttä ja kylmää talvea. Saksahan on nyt minun kotini. Se tunne tietysti vahvistui Wilhelmiin tutustumisen myötä ja jatkossa suuntasimme yhdessä Suomeen lomalle.
Ensimmäinen särö tähän "kotimaani ompi Saksa"-idylliin tuli äidin kuoleman jälkeen. Yllätin itseni ajattelemasta, että koska olen nyt perheen vanhin, on aika palata kotiin ja ottaa paikkani äidin jälkeen. Mutta eihän se käy, väitin vastaan. Kunnes jälleen alkoi tapahtua.
Olimme hakemassa kesäpaikkaa Suomesta. Eräänä päivänä nettiin tuli uusi myyntikohde, 1880-luvun torppa Kuusjoenperällä. Näin kuvat ja soitin Tommille: sovi heti aika näytöstä, olen löytänyt Sen Oikean! Ostin talon kuvien ja Tommin katsomisen perusteella.
Kun sitten tulin tekemään kauppakirjoja ja katsomaan ensimmäistä kertaa silloin vielä Tuulan asumaa mökkiä, satoi kaatamalla. Ja kuitenkin, tunsin tulleeni kotiin. Paikka vastasi täydellisesti kuvitelmiani. Myös Kuusjoki, tämä pieni, vireä ja ihmisystävällinen paikkakunta tuntui siltä kuin olisin täällä syntynyt, vaikka en ollut koskaan aikaisemmin käynytkään. Nämä tuntemukset ovat sittemmin vain vahvistuneet.
Samana kesänä ehdimme viettää vain yhden viikon uudessa kesäpaikassamme. Saunoimme, istuimme keinussa ja katselimme vieressä lainehtivaa viljapeltoa, joka laskevan auringon valossa loisti kullankeltaisena. Ja mietimme pää punaisena, kuinka voisimme muuttaa tähän paikkaan pysyvästi jo ennen kuin pääsemme eläkkeelle. Emme millään olisi halunneet lähteä takaisin kotiin.
Kului vain viisi viikkoa paluustamme, kun Wilhelm sairastui. Yhtäkkiä ei ollutkaan enää estettä Suomeen muutolle. Lopullisesta muutosta tuli todellisuutta vasta huhtikuussa, mutta sen odotus antoi minulle voimaa kestää Wilhelmin sairaalassaolokuukaudet ja kaikkien käytännön asioiden järjestelyt, jotka minun oli nyt yksin hoidettava.
Montag, 31. März 2008
Tiistaina 1.4.08
Yön yli on tullut kevät! Aamulenkilläni kuuntelin konserttia, jossa äänekkäimmin puhalsivat mustarastaat, nämä korkeimman kuusen latvassa istuvat mustatakit. Kottaraiset toivat oman lisänsä musiikkiin, näin ja kuulin jopa leivosen. Ja jos en vallan erehdy, olivat kurjet jossain kuuloetäisyydellä liikkeellä. Kurki on mielestäni kaikkein kiehtovin meidän linnuistamme. Kun Saksassa asuessani katselin pohjoiseen matkalla olevia kurkiauroja, oli se niitä harvoja hetkiä, jolloin minulla oli koti-ikävä.
Olen kiitollinen pienelle nelijalkaiselle Fridalleni (tänään 2 v.!), joka on opettanut minut kävelemään. Ennen koiran tuloa perheeseen ei mikään mahti maailmassa olisi saanut minua aamulenkille kelillä kuin kelillä, kun ei saanut kauniillakaan säällä. Sohvan kutsu oli niin paljon voimakkaampi. Myös Frida sai tehdä kanssani kauan työtä, ennen kuin opin nauttimaan yhteisistä lenkeistämme. Alussa olin tyytyväinen postilaatikolla käyntiin, seuraavassa vaiheessa tunsin itseni sankariksi, kun kävin läheisen mäen päällä kilometrin päässä kääntymässä. Nyt runsaan tunnin lenkki jopa pari kertaa päivässä on itsestäänselvyys, jonka tarvitsen myös aivojeni tuuletukseen. Siellä haihtuvat huolet ja pienet pettymykset ja syntyvät uudet ideat.
Mitä olenkaan menettänyt kaikkina näinä vuosina, kun en ole nauttinut aamun heräämisestä pellon laitaa pistellessä.
Totta kai olen joskus harrastanut liikuntaa. Wilhelmin kanssa teimme monen päivän pyöräretkiä pitkin Saksan ihania jokivarsia. Elämäni kriisissä parikymmentä vuotta sitten kokeilin kaikkia mahdollisia urheilulajeja ja kävin myös ahkerasti kuntosalilla. Mutta pitkäjänteinen, säännöllinen liikunta on puuttunut elämästäni. Wilhelmiä en koskaan saanut kanssani edes korttelin ympäri, koska hänestä käveleminen oli pitkästyttävää. Nyt, kun hän ei enää pääse kävelemään, joudun joskus puremaan kieleeni, etten häijynä hetkenäni muistuta häntä siitä.
Näin, kun on kevättä rinnassa, voisin laulaa ylistyslaulun kaurapuurolle. 15 vuoden jälkeen se on palannut päivittäiselle ruokalistalleni. Kaikkina Saksan vuosinani en keittänyt kertaakaan kaurapuuroa. Wilhelm ei sitä tosi saksalaisena maistakaan. Samoin saan syödä yksin riisipuurot, lantut ja punajuuret. Eihän puuro kyllä saksalaiseen kulttuuriin sovikaan. Siellä mennään lihakaupan tiskille ja valikoidaan kaksi siivua yhtä makkaraa ja kolme seuraavaa leikkelettä, useita erilaisia sortteja. Ne levitetään laakealle lautaselle ja siitä saa jokainen valita aamiaisella tuoreille, suoraan leipurilta haetuille sämpylöilleen päälliset. Harvemmin aamiaispöydässä juustoa on. Juustoakin Wilhelm oppi syömään vasta minun kanssani. Salaatteja ja hedelmiä hän ei ole omien sanojensa mukaan syönyt koko elämässään niin paljon kuin nyt.
Kärjistetysti voisi sanoa, että kaurapuuron syöminen ja ruokailutottumusten muuttaminen ajoissa olisi voinut säästää Wilhelmin tältä kohtalolta. Kun kolesteroliarvot ovat korkeat, verenpaine huippulukemissa ja päivittäin palaa paketti tai kaksi voimakkaita savukkeita ilman filtteriä, on se kuin aikapommi. Eräänä päivänä se räjähtää käsiin. Ja siinä kohdassa on niin tyypillistä ja perin inhimillistä unohtaa oma vastuunsa, katsoa ylös taivaalle ja työntää syy sairastumisesta Jumalan niskaan. Mitä olen tehnyt, kun minua näin rankaiset? Meillä ihmisillä on aikamoinen vastuu siitä, kuinka tätä ainoaa kroppaamme kohtelemme. Kun sen tajuaa, on hyvä aika aloittaa uusi elämä, yksi askel kerrallaan, kunnes muutoksesta tulee elämäntapa.
Yön yli on tullut kevät! Aamulenkilläni kuuntelin konserttia, jossa äänekkäimmin puhalsivat mustarastaat, nämä korkeimman kuusen latvassa istuvat mustatakit. Kottaraiset toivat oman lisänsä musiikkiin, näin ja kuulin jopa leivosen. Ja jos en vallan erehdy, olivat kurjet jossain kuuloetäisyydellä liikkeellä. Kurki on mielestäni kaikkein kiehtovin meidän linnuistamme. Kun Saksassa asuessani katselin pohjoiseen matkalla olevia kurkiauroja, oli se niitä harvoja hetkiä, jolloin minulla oli koti-ikävä.
Olen kiitollinen pienelle nelijalkaiselle Fridalleni (tänään 2 v.!), joka on opettanut minut kävelemään. Ennen koiran tuloa perheeseen ei mikään mahti maailmassa olisi saanut minua aamulenkille kelillä kuin kelillä, kun ei saanut kauniillakaan säällä. Sohvan kutsu oli niin paljon voimakkaampi. Myös Frida sai tehdä kanssani kauan työtä, ennen kuin opin nauttimaan yhteisistä lenkeistämme. Alussa olin tyytyväinen postilaatikolla käyntiin, seuraavassa vaiheessa tunsin itseni sankariksi, kun kävin läheisen mäen päällä kilometrin päässä kääntymässä. Nyt runsaan tunnin lenkki jopa pari kertaa päivässä on itsestäänselvyys, jonka tarvitsen myös aivojeni tuuletukseen. Siellä haihtuvat huolet ja pienet pettymykset ja syntyvät uudet ideat.
Mitä olenkaan menettänyt kaikkina näinä vuosina, kun en ole nauttinut aamun heräämisestä pellon laitaa pistellessä.
Totta kai olen joskus harrastanut liikuntaa. Wilhelmin kanssa teimme monen päivän pyöräretkiä pitkin Saksan ihania jokivarsia. Elämäni kriisissä parikymmentä vuotta sitten kokeilin kaikkia mahdollisia urheilulajeja ja kävin myös ahkerasti kuntosalilla. Mutta pitkäjänteinen, säännöllinen liikunta on puuttunut elämästäni. Wilhelmiä en koskaan saanut kanssani edes korttelin ympäri, koska hänestä käveleminen oli pitkästyttävää. Nyt, kun hän ei enää pääse kävelemään, joudun joskus puremaan kieleeni, etten häijynä hetkenäni muistuta häntä siitä.
Näin, kun on kevättä rinnassa, voisin laulaa ylistyslaulun kaurapuurolle. 15 vuoden jälkeen se on palannut päivittäiselle ruokalistalleni. Kaikkina Saksan vuosinani en keittänyt kertaakaan kaurapuuroa. Wilhelm ei sitä tosi saksalaisena maistakaan. Samoin saan syödä yksin riisipuurot, lantut ja punajuuret. Eihän puuro kyllä saksalaiseen kulttuuriin sovikaan. Siellä mennään lihakaupan tiskille ja valikoidaan kaksi siivua yhtä makkaraa ja kolme seuraavaa leikkelettä, useita erilaisia sortteja. Ne levitetään laakealle lautaselle ja siitä saa jokainen valita aamiaisella tuoreille, suoraan leipurilta haetuille sämpylöilleen päälliset. Harvemmin aamiaispöydässä juustoa on. Juustoakin Wilhelm oppi syömään vasta minun kanssani. Salaatteja ja hedelmiä hän ei ole omien sanojensa mukaan syönyt koko elämässään niin paljon kuin nyt.
Kärjistetysti voisi sanoa, että kaurapuuron syöminen ja ruokailutottumusten muuttaminen ajoissa olisi voinut säästää Wilhelmin tältä kohtalolta. Kun kolesteroliarvot ovat korkeat, verenpaine huippulukemissa ja päivittäin palaa paketti tai kaksi voimakkaita savukkeita ilman filtteriä, on se kuin aikapommi. Eräänä päivänä se räjähtää käsiin. Ja siinä kohdassa on niin tyypillistä ja perin inhimillistä unohtaa oma vastuunsa, katsoa ylös taivaalle ja työntää syy sairastumisesta Jumalan niskaan. Mitä olen tehnyt, kun minua näin rankaiset? Meillä ihmisillä on aikamoinen vastuu siitä, kuinka tätä ainoaa kroppaamme kohtelemme. Kun sen tajuaa, on hyvä aika aloittaa uusi elämä, yksi askel kerrallaan, kunnes muutoksesta tulee elämäntapa.
Sonntag, 30. März 2008
Sunnuntaina 30.3.2008
Että elämä voi olla vielä näin ihanaa kaikkien viime vuosien kärsimysten, surujen ja pysähtyneisyyden jälkeen. Tällä viikolla tuli kuluneeksi neljä vuotta äidin kuolemasta, päivälleen puoli vuotta sen jälkeen kuoli rakas anoppini, siinä välissä sairastui Wilhelm ja surtiin vielä kahden nuoren ystävän, Akin ja Eijan, kuolemaa. Suru lakkaa aikanaan hallitsemasta elämää, mutta vakava sairastuminen on päivittäin läsnä. Kun rakas ihminen on jatkuvasti masentunut ja kaikissa toimissaan toisen avun varassa, on vaara samaistua siihen tilaan ikään kuin itselläkään ei olisi oikeutta täysipainoiseen elämään. Näin kävi minulle. Kolmen vuoden ajan tunsin olevani kuoleman odotushuoneessa. Unohdin unelmani, jäädytin toiveeni ja tulevaisuuden suunnitelmani. Eihän minulle ollut enää mitään muuta tulevaisuutta kuin istua kotona ja hoitaa sairasta miestäni.
Näin luulin. Onneksi oli läheisiä, jotka ravistelivat niin kauan, että havahduin. Kun Wilhelm oli syksyllä pitkään sairaalassa, ehdin nollata ylitäyden kovalevyni. Katsoin ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen tietoisesti peiliin ja totesin, että "jottain tarttis tehrä". Peli ei ole vielä menetetty, nyt on aika ajatella myös itseäni: se ei ole vain oikeuteni, vaan velvollisuuteni. Jopa edellytys, että jaksan hoitaa Wilhelmin kotona.
Siitä syntyi päätös lähteä Painonvartijoihin ja samanaikaisesti myös uusi päämäärä: haluan ryhmänohjaajaksi. Saan olla tekemisissä ihmisten kanssa ja pystyn sovittamaan työni omaan elämäntilanteeseeni ja aikatauluihini.
Nyt olen siis saavuttanut tämän päämäärän. Olen uuden tien alussa, joka avautuu eteeni innostavana ja houkuttelevana. Ensimmäiset ryhmäkokoontumiset ovat takana. Puhkun uutta tarmoa. Tiesin, että tämä on juuri sitä, mitä haluan tehdä!
Ei edes Perttelin ryhmän pienuus saanut minua masentumaan. Olihan sinä päivänä vuosisadan lumimyräkkä. Seuraavana päivänä oli Marttilassa jo enemmän väkeä ja Kuusjoella suorastaan yleisömenestys. Huomenna saan aloittaa Halikossa uuden ryhmän.
Että elämä voi olla vielä näin ihanaa kaikkien viime vuosien kärsimysten, surujen ja pysähtyneisyyden jälkeen. Tällä viikolla tuli kuluneeksi neljä vuotta äidin kuolemasta, päivälleen puoli vuotta sen jälkeen kuoli rakas anoppini, siinä välissä sairastui Wilhelm ja surtiin vielä kahden nuoren ystävän, Akin ja Eijan, kuolemaa. Suru lakkaa aikanaan hallitsemasta elämää, mutta vakava sairastuminen on päivittäin läsnä. Kun rakas ihminen on jatkuvasti masentunut ja kaikissa toimissaan toisen avun varassa, on vaara samaistua siihen tilaan ikään kuin itselläkään ei olisi oikeutta täysipainoiseen elämään. Näin kävi minulle. Kolmen vuoden ajan tunsin olevani kuoleman odotushuoneessa. Unohdin unelmani, jäädytin toiveeni ja tulevaisuuden suunnitelmani. Eihän minulle ollut enää mitään muuta tulevaisuutta kuin istua kotona ja hoitaa sairasta miestäni.
Näin luulin. Onneksi oli läheisiä, jotka ravistelivat niin kauan, että havahduin. Kun Wilhelm oli syksyllä pitkään sairaalassa, ehdin nollata ylitäyden kovalevyni. Katsoin ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen tietoisesti peiliin ja totesin, että "jottain tarttis tehrä". Peli ei ole vielä menetetty, nyt on aika ajatella myös itseäni: se ei ole vain oikeuteni, vaan velvollisuuteni. Jopa edellytys, että jaksan hoitaa Wilhelmin kotona.
Siitä syntyi päätös lähteä Painonvartijoihin ja samanaikaisesti myös uusi päämäärä: haluan ryhmänohjaajaksi. Saan olla tekemisissä ihmisten kanssa ja pystyn sovittamaan työni omaan elämäntilanteeseeni ja aikatauluihini.
Nyt olen siis saavuttanut tämän päämäärän. Olen uuden tien alussa, joka avautuu eteeni innostavana ja houkuttelevana. Ensimmäiset ryhmäkokoontumiset ovat takana. Puhkun uutta tarmoa. Tiesin, että tämä on juuri sitä, mitä haluan tehdä!
Ei edes Perttelin ryhmän pienuus saanut minua masentumaan. Olihan sinä päivänä vuosisadan lumimyräkkä. Seuraavana päivänä oli Marttilassa jo enemmän väkeä ja Kuusjoella suorastaan yleisömenestys. Huomenna saan aloittaa Halikossa uuden ryhmän.
Mittwoch, 26. März 2008
Keskiviikkona 26.3.08
Tänään on tärkeä päivä. Illalla on ensimmäinen vetämäni Painonvartijat-ryhmä Perttelissä. Jännitys alkaa kohota. Miten selviän, saanko kontaktin asiakkaisiini, tuleeko yleensä ketään? Auto on täynnä tavaraa: kaikki kirjallinen materiaali viikoittain jaettavaksi sekä melkoinen määrä keittokirjoja ja muita painonhallinnassa hyödyllisiä tuotteita. Näistä on yksi ylitse muiden, pistelaskin, johon voit syöttää tai säästää pisteesi tai laskea jonkun ruoka-aineen pistemäärän, kun rasva- ja energiapitoisuus on selvillä. Pistelaskin on erityisesti miespuolisen lähiympäristöni suosiossa. Onhan miehekkäämpää näppäillä pisteitä tietokoneeseen kuin täyttää manuaalisesti ruokapäiväkirjaa!
Unohtaa ei sovi myöskään ihania pienipisteisiä suklaapatukoita ja perunalastuja, jotka nyt siis täyttävät autoni.
Oli se muuten aikamoinen rumba viime viikolla, kun kaikki nämä tykötarpeet neljään ryhmään saapuivat postitse. Sale, jossa postimme nyt on, oli hätää kärsimässä. "Voitteko tulla hakemaan, täällä on valtava määrä paketteja?" Ja niin minä kärräsin niitä lastin toisensa jälkeen kotiin. Pari vuorokautta meni järjestelemisessä, hyvä, että torstai-iltana sentään sain talon siivottua pääsiäiseksi.
Pääsiäinen, valon ja kevään juhla, on jälleen takana. Muistan, kuinka pienenä tyttönä kerran sain äidin liikkeelle kanssani ennen auringonnousua. Olin kuullut, että aurinko tanssii pääsiäisaamuna ja halusin nähdä sen omin silmin. Tanssia en muista, mutta se aamu on kyllä jäänyt elävästi mieleeni.
Tänään palaan ajatuksissani myös iltaan 11 vuotta sitten. Olimme Wilhelmin kanssa silloin ensimmäistä kertaa yhdessä ulkona, pienessä kreikkalaisessa ravintolassa Frankfurtissa. Olimme tavanneet jo muutamaa kuukautta aikaisemmin, mutta vauhtia tuttavuus sai vasta, kun minä ajoin kolarin. Olin jäämässä häviölle vakuutusyhtiötä vastaan, kun Wilhelm pyysi papereita nähdäkseen ja asianajana sai kuin saikin hoidettua homman kotiin. Lupasin kutsua hänet syömään, jos asia kääntyy voitokseni. Hänpä soittikin samana päivänä ja väitti, ettei jaksa odottaa niin kauan, vaan haluaa kutsua minut...
Kun sitten seuraavana aamuna lähdin Suomeen autoani korjauttamaan, jäi Frankfurtiin vilkuttamaan mies, jonka kanssa nyt elän suomalaisen maalaismaiseman keskellä.
Tänään on tärkeä päivä. Illalla on ensimmäinen vetämäni Painonvartijat-ryhmä Perttelissä. Jännitys alkaa kohota. Miten selviän, saanko kontaktin asiakkaisiini, tuleeko yleensä ketään? Auto on täynnä tavaraa: kaikki kirjallinen materiaali viikoittain jaettavaksi sekä melkoinen määrä keittokirjoja ja muita painonhallinnassa hyödyllisiä tuotteita. Näistä on yksi ylitse muiden, pistelaskin, johon voit syöttää tai säästää pisteesi tai laskea jonkun ruoka-aineen pistemäärän, kun rasva- ja energiapitoisuus on selvillä. Pistelaskin on erityisesti miespuolisen lähiympäristöni suosiossa. Onhan miehekkäämpää näppäillä pisteitä tietokoneeseen kuin täyttää manuaalisesti ruokapäiväkirjaa!
Unohtaa ei sovi myöskään ihania pienipisteisiä suklaapatukoita ja perunalastuja, jotka nyt siis täyttävät autoni.
Oli se muuten aikamoinen rumba viime viikolla, kun kaikki nämä tykötarpeet neljään ryhmään saapuivat postitse. Sale, jossa postimme nyt on, oli hätää kärsimässä. "Voitteko tulla hakemaan, täällä on valtava määrä paketteja?" Ja niin minä kärräsin niitä lastin toisensa jälkeen kotiin. Pari vuorokautta meni järjestelemisessä, hyvä, että torstai-iltana sentään sain talon siivottua pääsiäiseksi.
Pääsiäinen, valon ja kevään juhla, on jälleen takana. Muistan, kuinka pienenä tyttönä kerran sain äidin liikkeelle kanssani ennen auringonnousua. Olin kuullut, että aurinko tanssii pääsiäisaamuna ja halusin nähdä sen omin silmin. Tanssia en muista, mutta se aamu on kyllä jäänyt elävästi mieleeni.
Tänään palaan ajatuksissani myös iltaan 11 vuotta sitten. Olimme Wilhelmin kanssa silloin ensimmäistä kertaa yhdessä ulkona, pienessä kreikkalaisessa ravintolassa Frankfurtissa. Olimme tavanneet jo muutamaa kuukautta aikaisemmin, mutta vauhtia tuttavuus sai vasta, kun minä ajoin kolarin. Olin jäämässä häviölle vakuutusyhtiötä vastaan, kun Wilhelm pyysi papereita nähdäkseen ja asianajana sai kuin saikin hoidettua homman kotiin. Lupasin kutsua hänet syömään, jos asia kääntyy voitokseni. Hänpä soittikin samana päivänä ja väitti, ettei jaksa odottaa niin kauan, vaan haluaa kutsua minut...
Kun sitten seuraavana aamuna lähdin Suomeen autoani korjauttamaan, jäi Frankfurtiin vilkuttamaan mies, jonka kanssa nyt elän suomalaisen maalaismaiseman keskellä.
Montag, 17. März 2008
Johan oli taas päivä! Mahtava alku, niin kuin joka aamu: Vähän jälkeen seitsemän lähdimme lenkille, minä ja Frida, kaksivuotias bordercollieni, varsinainen ADHD-pakkaus. Ohut kerros pumpulinkevyttä lunta peitti maan. Hyvä juttu, säästän Fridalta suihkutuksen lenkin jälkeen. Tuttu joka-aamuinen näky harvoille naapureille: minä, kävelysauvat suihkien, ja Frida onnesta hypellen haistelemassa kaikkien pupujen ja peurojen yölliset jäljet. Toista tuntia viivymme. Sitten vielä takkapuukopat sisään ja varsinaisiin aamuhommiin.
Huoltohommissa vierähtääkin koko aamupäivä. Mieheni, Wilhelm, nukkuu vielä. Sytytän puut takkaan, että hän tarkenee kohta nousta ylös. Käyn suihkussa ja keitän itselleni lautasen kaurapuuroa ja nautin sen marjojen ja maidon kanssa. Sitten valmistan Wilhelmin aamiaisen, herätän hänet ja työnnän pyörätuolin kylpyhuoneeseen.
Kolme ja puoli vuotta sitten, vielä Saksassa asuessamme, muuttui meidän molempien elämä kertaheitolla. Yhtenä syyskuun aamuna ei mikään ollutkaan enää kuin ennen. Wilhelm ei pystynyt nousemaan sängystä. En tajunnut tilanteen vakavuutta, tarkkailin sitä kuin ulkopuolisena, mutta oivalsin kuitenkin, että lääkäri on nyt saatava paikalle. Sairaalassa sitten kuulin, että kaulavaltimon tukos on aiheuttanut melkoisen tuhon aivoissa ja minun on syytä varautua siihen, että Wilhelm ei selviä. Siitä alkoi pitkä kärsimysten tie, joka edelleen jatkuu.
Kun Wilhelm meni aamiaisen jälkeen "hetkeksi" takaisin pitkäkseen, - tosiasiassa hän nukkui taas monta tuntia - maalasin vihdoin keittiön katon, joka on jo pitkään ärsyttänyt minua. Olin tyytyväinen lopputulokseen.
Kesken maalauksen heitin pakastekalafileet uunivuokaan, musersin pari kalaliemikuutiota ja silppusin nipun tilliä niiden päälle sekä lopuksi vielä kanttarellikastikepussin veteen sekoitettuna. Perunat uuniin ja iso kulhollinen salaattia. Wau, että ruoka maistui. Olipa kaiken lisäksi kevyttä ja terveellistä...
Iltalenkki jäi lyhyeksi, koska minun piti ehtiä vielä Someron Painonvartijoiden ryhmään harjoittelemaan. Painonvartijat antaa tällä hetkellä valtavasti positiivista energiaa elämääni, ei vain painonhallinnassa, vaan siitä on tullut viime kuukausien aikana minun oma juttuni. Tästä tarkemmin myöhemmin.
Huoltohommissa vierähtääkin koko aamupäivä. Mieheni, Wilhelm, nukkuu vielä. Sytytän puut takkaan, että hän tarkenee kohta nousta ylös. Käyn suihkussa ja keitän itselleni lautasen kaurapuuroa ja nautin sen marjojen ja maidon kanssa. Sitten valmistan Wilhelmin aamiaisen, herätän hänet ja työnnän pyörätuolin kylpyhuoneeseen.
Kolme ja puoli vuotta sitten, vielä Saksassa asuessamme, muuttui meidän molempien elämä kertaheitolla. Yhtenä syyskuun aamuna ei mikään ollutkaan enää kuin ennen. Wilhelm ei pystynyt nousemaan sängystä. En tajunnut tilanteen vakavuutta, tarkkailin sitä kuin ulkopuolisena, mutta oivalsin kuitenkin, että lääkäri on nyt saatava paikalle. Sairaalassa sitten kuulin, että kaulavaltimon tukos on aiheuttanut melkoisen tuhon aivoissa ja minun on syytä varautua siihen, että Wilhelm ei selviä. Siitä alkoi pitkä kärsimysten tie, joka edelleen jatkuu.
Kun Wilhelm meni aamiaisen jälkeen "hetkeksi" takaisin pitkäkseen, - tosiasiassa hän nukkui taas monta tuntia - maalasin vihdoin keittiön katon, joka on jo pitkään ärsyttänyt minua. Olin tyytyväinen lopputulokseen.
Kesken maalauksen heitin pakastekalafileet uunivuokaan, musersin pari kalaliemikuutiota ja silppusin nipun tilliä niiden päälle sekä lopuksi vielä kanttarellikastikepussin veteen sekoitettuna. Perunat uuniin ja iso kulhollinen salaattia. Wau, että ruoka maistui. Olipa kaiken lisäksi kevyttä ja terveellistä...
Iltalenkki jäi lyhyeksi, koska minun piti ehtiä vielä Someron Painonvartijoiden ryhmään harjoittelemaan. Painonvartijat antaa tällä hetkellä valtavasti positiivista energiaa elämääni, ei vain painonhallinnassa, vaan siitä on tullut viime kuukausien aikana minun oma juttuni. Tästä tarkemmin myöhemmin.
Sonntag, 16. März 2008
Abonnieren
Posts (Atom)